Mä NIIN nautin tästä.
Oon kahdestaan Oliverin kanssa kotona. Olin jo eilen.
Oliverilla on korvatulehdus, sai justiin ab-kuurin siihen.
Vein muut poijjaat itsekkäästi päiväkotiin, jotta voin hoitaa tuota sairasta pienokaistani.
Tuntuu hyvältä antaa kaikki aika kipeänä olijalle. Ja kyllä tässä muutakin ehtii...mm. pyykkäillä/tiskata RAUHASSA ja näperrellä kaikkea mitä mulla nyt yleensä on tapana.
Tuntuu hyvältä olla hyvällä syyllä poissa töistä, vaikka nykyisestä työstäni tykkäänkin huomattavan paljon. Joinain päivinä jopa nautin. Töissä on kuitenkin melko kiire, joten tämmöset yhden sairaan lapsen hoitamispäivät tuntuu uskomattoman helpoilta ja mukavilta.
Mietin eilen, että syksy on menny melkosessa sumussa.
Hakiesssani Oliverille tuon ab-kuurin apteekin täti tuumas, että teille onkin jo tuttu tämä lääke.
Mä tuumasin tolloon suomalaiseen tapaani, että: "Häh?"
Täti, että: "Oliverilla on ollut sama kuuri marraskuussa."
Mä jokseenkin hämmentyneenä, että: "Ahaa?"
Apteekista lähdettyäni mietin pääni puhki, että miten on mahdollista etten muista koko kuuria.
En edelleenkään muista, mutta päättelin, että sen on täytynyt olla kerran loppusyksystä, kun kävin hakemassa päivystyksestä laukeematonta migreeniä helpottaakseni pari piikkiä kankkuun. Mulla tais olla osittainen migreenin aiheuttaja siellä mukana eli hän, jonka kanssa olin edelliset yöt valvonu eli Oliverko? Tunnen itteni kyllä melkoseks toopeks, kun en muista. Eikä mitään korvakontrollejakaan oo luonnollisestikaan tullut hoidettua kun ei muista koko tapahtumaa. O_o
Hups.
Lääkärillekin sanoin, että juu ei oo koskaan ollu korvatulehdusta tällä. Eipä nii.
Erikoista, miten ihmisellä voi muisti kadota jos yöunet on rikkonaisia ja lyhyitä.
Mutta takaisin asiaan: Tänään rakastan elämää eniten.
