18.5.2015

11.8.2014

Tässä on blogikirjoitus, jota en pystynyt heti sen kirjoitettuani julkaisemaan. Haluan kuitenkin nyt, 9kk evakkoon lähdön jälkeen, julkaista sen muiden luettavaksi. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että alan pikkuhiljaa olla sopeutunut tilanteeseen. Appiukkoni tuumasi evakkoon lähdön jälkeen jossain puhelussa, että ihminen tottuu kaikkeen. Oikeassa oli, luulisin.

"Ei kauheasti naurata. Tässä on varmaan se perinteisin tarina... ostettiin vanha talo, ostettiin hometalo (tai ei välttämättä hometalo, mutta huonosti remontoitu rintsikka, jossa on kokoa x oleva kosteusvaurio odottamassa sitä päivää, että on mahdollista korjata se).

Oon luullut, että musta on tullut luulosairas. Kaikkea pientä kremppaa jatkuvasti: silmienkirvelyä, nivel- ja lihaskipua, lihasnykinöitä, sydämenmuljahtelua, armotonta väsymystä, paniikkihäiriöitä. Ja tehnyt itteni naurunalaiseksi lääkärissä valitten vaivojani...ajatellen, että ehkä oon vaan jokseenkin aistiyliherkkä ja reagoin helpommin ns. normaaleihin kremppoihin. Epämääräsiä kurkkukipuja. Kerta toisensa jälkeen afta suussa. Vihlovia kipuja siellä ja täällä. Yksikään lääkäri ei oo vaivautunut ynnäilemään mun vaivoja. Enkä oo kaikista kyllä valittanutkaan. Kukaan lääkäri ei oo kysynyt millasessa asunnossa asun. Siitä huolimatta, että Suomi on täynnä kosteusongelmaisia taloja.

Hugolla astma. Tässä talossa korvakierteellä alkanut astma.

Oltsulla jatkuvaa silmien rähmimistä. Ja tällä hetkellä silmätulehdus, joka ei osota merkkejä parantumisesta.

Pojilla köhää. Aina välillä, ei jatkuvasti.
Mulla joka aamu ääni poissa (on kyllä ollut jo teinistä saakka, mutta oli jo välillä poissa se vaiva).

Miksi oon niin tyhmä, etten jääräpäisesti vienyt läpi ajatustani siitä, että tuolla kaapissa asuu joku vaurio. Siellä on lemahtanut alusta asti. Miks ollaan odotettu näin kauan? Niin kauan, että Hugolla on jo astma? Mitä meillä muilla on?

Mitä tästä eteen päin? Eikö elämää vois rullata pari vuotta taakse päin ja alottaa siitä kohtaa vähän pidempään harkitsevampana ja enempi asioista selvää ottavana elämää? Miks täytyy käydä tää kaamee savotta läpi? Miksen tyytynyt rivitaloon? Tätäkö halusin - ikuista remonttia ja stressiä?

Miksi? Muuta en kysy?

Murenen ja tekee mieli huutaa ääneen (mutten viitti koska lapset nukkuu).

Miks meille tulee tää ongelma? Miks, vaikka niin hyvin yritettiin selvittää alusta asti, että kaikki ois kunnossa? Miks heti tarjottiin tästä talosta? Mikä ohjas meijät tähän?

Jos me tästä vielä noustaan, niin kuinka ohjaan lapsiani? Ohjaanko, että älä koskaan osta mitään, koska kaikki on lopulta kuitenkin mätää? Asu vuokralla koko elämä, niin et oo vastuussa mistään etkä omista mitään "lapsille jätettävää"? Ei meijänkään lapsille mitään jää, ellei olla Täällä pohjantähden alla - kirjan viisaan kirjoituksen mukaan "suomalaisia valistuneita ihmisiä", jotka uurastaa urastamistaan eikä koskaan lopeta vaikka on jo kuoleman väsyneitä.

Entä jos tuntuu, että voimat valuu ku hiekka sormien välistä? Entä jos tuntuu, ettei tiedä mihin suuntaan tästä kannattais suunnata? Entä jos tuntu, että tää on mahotonta? Entä, jos ei usko tähän koko juttuun?

Entä jos ei halua julkasta koko surkeaa kertomusta tilanteesta, jonka uskon olevan totta?


Mutta lopulta silti... me asutaan niin turvallisessa ja hyvässä maassa, kuin Suomi. Meidän läheisiä eikä meitä itteä kiduteta. Meijän lapsia ei ympärileikata ja raiskata. Meijän lapset voi pihalla vapaasti leikkiä pelkäämättä pommin putoamista päähän. Me voidaan pitää talon ovia auki ilman, että kukaan tulee varastamaan mitään. Me voidaan tehdä omilla elämillämme lopulta ihan mitä halutaan. Kaikki riippuu tahdonvoimasta ja uskosta. Ja rakkaudesta.

Jos rakkaus kuolee, niin mitään ei jää jäljelle. Ei edes tätä surkeaa kyynelehtivää "pikkurouvaa", joka ahdistuneena istuu keittiön pöydän ääressä miehen ollessa jääkiekossa, lasten nukkuessa ja höntin pikkukissan sinkoillessa iltavillin huumassa olohuoneessa."

16.5.2015

Olttumän




----

Äiti: Vaihdetaanko vaippa?
Poika: No EI!
Äiti: Vaihdetaan nyt. Käydään pytylläki niinku isot miehet. Vai meetkö potalle?
Poika: EN! Äiti EIKÄ!

----

Äiti: Mennään syömään.
Poika: No EI!
Äiti: Mitä syötäis?
Poika: EI MITÄÄN!
Äiti: Etkö aio syödä?
Poika: No EN!
Äiti: Hömppä..kyllä jotain täytyy syyä.
Poika: EIKÄ! EN!  EI TYYÄ!

Oli keskustelunaihe mikä tahansa, niin samat on vastaukset. Kaksveenä on varmaan kauheeta, ku pitää olla niin tiukkana vanhemmille. Jopa aamulla lempeästi herätellessä ja kysyttäessä: "Jaksaisitko muru herätä?" tulee vastaukseksi "No ENN!" ja kurttuset kulmat. Nuo kurttuiset kulmat ja angstikatse on niin hirmuisen hellyyttävät. Ja tiedättehän sen äänensävyn, millä nuo eit ja muut sanotaan? Ei voi kun hymyillä pienelle äkäpussille.